torstai 15. toukokuuta 2014

Dells vol. 2

Näköjään kaikki tulevat työkaverit ovat päättäneet blogata ja he ovat aloittaneet jo hyvissä ajoin ennen lähtöä, pakkohan minunkin on hypätä tämän junan kyytiin! Nyt kerta menin mainitsemaan muut, mietin pitäisikö oikein linkata heidän bloginsa, riski tässä on, että jollain saattaa olla parempia juttuja kuin minulla ja menetän rakkaat lukijani... Noh, toivottavasti ainakin sukulaiset jää... Ave&Tommi, Janni, Milla, Minna, Nora ja Tom.



Itselle tämä on tosissaan toinen kesä Dellsisä ja tarkoitus on tehdä tismalleen samoja hommia kuin menneenä kesänä. Työpaikkani on Tommy Bartlett Show ja kyseessä on vesihiihto näytös/esitys/mikälie Lake Deltonilla, Wisconsinissa. Ei, en vieläkään meinaa vesihiihtää showssa, ajattelin kertoa työnkuvastani tarkemmin myöhemmin. Olin hoitanut hommani viime kesänä riittävän hyvin (=en saanut potkuja) etten sen kummempaa hakemusta joutunut täyttämään tai haastatteluissa juoksemaan. Omalta osalta riitti lyhyt maili jossa ilmaisin kiinnostukseni uuteen kierrokseen. Ehkä hyvä näin minun kannaltani, nimittäin viime vuonna haastattelu ei omasta mielestä nyt niin kummoisesti mennyt, mutta selvästikin riittävän hyvin jotta Krista minut läpi päästi. Myöhemmin olen kuullut millä standardeilla muut haastattelijat päästivät ihmisiä läpi ja olen aika varma, että olisin jäänyt matkasta (moi Kata ja Minna!).



Kuten epäilemättä aikaisemmista postauksistani käy ilmi, palasin juuri vaihdosta ja täten en päässyt viisumihaastatteluun muiden mukana. Jouduin kiirehtimään kotiinpaluun kanssa, jotta kerkeäisin ylipäätään saada viisumin ennen töiden alkua, aikaa Suomessa ennätän viettää hurjan viikon. Koneeni saapui suomeen maanantaiaamuna ja tästä lähtikin Dells-tunnelmiin virittäytyminen. Milla ystävällisesti suostui tarjoamaan katon pään päälle ja kutsui kourallisen viime kesän Dellsiläisiä viihteeksi. Tiistaiaamuna enemmän tai vähemmän univelkaisena suuntasin kohti viisumihaastattelua. Haastattelu itsessään oli, jos suinkin mahdollista, aikaisempaa simppelimpi, taisi passista löytyvät kaksi viisumia viedä viimeisenkin tarpeen niille muutamalle pilipali kysymykselle. Kaikki rupesi tuntumaan aivan liian helpolta, joten tässä vaiheessa kävi ilmi ettei toimittamani kuva kelpaa ja minun pitää postittaa paperiversiot. Tällä aikataululla postitus ei oikein ollut vaihtoehto, joten rupesin luonnollisesti protestoimaan ja kysyin mahdollisuutta toimittaa kuvat henkilökohtaisesti myöhemmin samana päivänä. "You put me in a bad spot, we don't usually do that", no perhana, sää laitat mut vielä hankalampaan tilanteeseen!!! Onneksi konsulaatti suostui tekemään poikkeuksen ja ryntäsin otattamaan kuvia kaupungille. Omaa huolimattomuuttani kiroten ja hampaita kiristellen löysin liikkeen jossa onnistuin otattamaan kuvat alhaiseen 24 euron hintaan (myöhemmin kuulin, että suht normaali hinta, mutta cmon 24e kolmen minuutin työstä), kuin lisätäkseen suolaa haavaan myyjä kehotti maksamaan käteisellä, koska korttimaksuista menee ylimääräinen 0.5e. Pitkän huokauksen saattelemana totesin, ettei juuri nyt satu löytymään euroja käteisenä.



Tiistai jatkui valoisammissa merkeissä ja suunta kävi kohti Tamperetta, viime syksyn matkaseuralaisia Kristaa ja Ellua moikkaamaan. Päivä vierähti mukavasti ja lopulta Jyväskylään suuntaavaan junaan istahtaessani olo oli todella uupunut. Kuluneen kolmen vuorokauden aikana unta oli kertynyt yhteensä ehkä 8 tuntia. Juna nytkähti liikkeelle myöhässä ja pysähtyikin pian vain palatakseen asemalle. Vasta tässä vaiheessa rupesin katselemaan ympärilleni tyhjässä vaunussa ja miettimään, että mitäs ihmettä. Väsyneenä olin onnistunut katsomaan laiturin väärin ja istuin väärässä junassa. Kaikki tämä matkustaminen ympäri maailmaa ja en onnistu löytämään oikeaan junaan Tampereen asemalla, uskomatonta. Onneksi kyseessä oli toiseksi viimeinen juna ja aikani odoteltua pääsin kohti kotia. Anteeksi Ellu, että pakotin sut tulemaan vielä asemalle, mutta jonkun piti varmistaa, että löydän oikeeseen junaan!

En ois halunnukkaan mennä nukkumaan, juopot!

Kaikki rupeaa olemaan omalta osaltani valmista lähtöön, toisaalta eipä tässä hirveästi tarvitse mitään tehdä kun laukkukin on valmiiksi pakattu. Jottei tule liian pitkään kotona kyhjötettyä, suunnitteilla on suunnata viikonloppuna Helsinkiin viettämään Aarneliinan (sori uudesta nimestä, päätin luopua viimeisistäkin miespuolisista kavereista) synttäreitä, mutta muuten katseet on jo suunnattu kohti kesää! Passi tosin on edelleen matkalla(?), pieni ahdistus täytyy kyllä myöntää, nimittäin vielä en ole saanut edes seurantakoodia. Näin jälkikäteen tuli mieleen, kun mietittiin minä päivänä lennetään, miks ei lähetty tiistaina? Olis ollut yksi päivä enemmän aikaa saada se perhanan viisumi. Miten tää ei tullu missään vaiheessa mieleen?? Minna miks et sanonu mitään, syytän sua!




sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Heippa

Inhoan vaihtoblogeja jotka eivät pääty kunnolla. Ymmärrän loppua kohden laiskistumisen (hyvä esimerkki täällä, heyoo), mutta sinä henkilö joka olit vaihdossa vuonna 2011 ootko vieläkään turvallisesti kotona vai kuolitko jossain lento-onnettomuudessa?? Niille sivistymättömille henkilöille, jotka eivät välttämättä ole aivan kaikista menoistani täydellisesti kärryillä kerrattakoon: Nyt koulun loputtua en ennätä reissata kuten kaikki täysjärkiset tekisivät. Olen palaamassa kesäksi töihin Yhdysvaltoihin, joten joudun tekemään Suomessa pikaisen uukkarin saadakseni uuden viisumin. Koska kaikki kysyy, mainittakoon, ettei työ liity vaihtoon tai edes suoranaisesti opiskeluihini mitenkään ja on aivan toinen tarina. Niiden muutamien ihanien ihmisten takia jotka ovat antaneet positiivista palautetta ja kannustaneet minua kirjoittamaan aina vain uusia postauksia, ajattelin jatkaa tätä blogia vielä kesän seikkailuista. Tämä lähinnä ilmoitusluontoinen asia heille, jotka ovat lukeneet blogiani vain saadakseen elintärkeää ja pelkkiin faktoihin perustuvaa informaatiota vaihdosta. Nyt saa lopettaa lukemisen, olen turvallisesti perillä Suomessa matkalla Suomeen (oli tylsää kentällä enkä jaksa odottaa julkaisun kanssa).

Hmm, näköjään olin aloittanut kirjoittamaan postausta jo aikaisemmin. Tungetaan vappu nyt tähän samaan viimeisten lähtödiipadaabojen joukkoon, kerta se selkeästi minulle tärkeä aihe jossain vaiheessa oli. Ainoa merkintä jonka olin luonnokseen kirjoittanut, oli: "kerro jotain vapusta." Nyt täytyy kyllä ihan rehellisesti sanoa, etten ole aivan varma mitä meinasin tarinoida, mikälie hapattanut aivot. Kuitenkin, vappua pyrimme juhlimaan suomalaisia perinteitä noudattaen, tosin normaalista opiskelijavapusta poiketen viikon juhlimisen sijaan tyydyimme vain yhteen iltaan. Päivällä teimme oikein munkkeja (tärkeää pitää perinteet yllä... taisi olla ensimmäinen kerta meille kaikille). Arvostetun kulinaristisen mielipiteeni mukaan, maku oli aavistuksen palanut, mutta samalla raaka, kouluasteikolla vahva 10-. Kuten karjalanpiirakoita tehdessä, lähtökohdat huomioonottaen odotukset ylittyivät heittämällä!

Tyhmät ulkkarit ei osaa edes lukee



Vappuilta vierähti yllättäen juottolassa (täällä paheksutaan ulkosalla juopottelua), jonne - epäilemättä vapun kunniaksi - oli eksynyt ennätysmäärä väkeä. Sisään joutui oikein jonottamaan (oli järkevää mennä käymään ulkona kaksi minuuttia ja päätyä jonottamaan 30). Empiiristen kokeiden tuloksena kerrottakoon, että portsarit ja apuopettajat eivät arvosta serpentiiniä, mutta kaikki muut ilahtuvat suunnattomasti. Iltaan saattoi kuulua myös yö-Wallu läskimobedeilla ja polkupyörien kanssa baarissa riehumista, mutta nämä faktat perustuvat lähinnä kännykästä löytyneisiin kuviin. Ehkä ihan hyvä etten tiedä mitä todistusaineistoa muiden puhelimista löytyy, niin vappu ei kuulosta ihan täysin käsistä lähteneeltä.




Koulun asuntoloista piti poistua lauantaiaamuun kello kymmeneen mennessä. Monet muuttivat jo torstaina ja perjantaina heti viimeisten kokeidensa jälkeen. Itse onnistuin neuvottelemaan lisäaikaa aina lauantai-iltaan saakka. Huoneeseeni muutin kerroksen ensimmäisenä tammikuussa ja pois muutin viimeisenä. Poeettinen ympyrän sulkeutuminen, joista puheen ollen; mainitsin vanhenevan visa electronini jossain ensimmäisistä postauksistani. Kerrottakoon, että sain kuin sainkin uuden kortin Amerikkaan ja vielä ihan ajallaan. Ei ollut kuriiri joka sen toi, mutta kivasti löytyi ihan normaalista postilokerostani. Ehdottomasti positiivinen yllätys Danskelta!

Hihii, oma pyörä oli pysäköity oikein Kartsan olkkariin niin en saanut huomautusta!

Pitt Pall, jonka kanssa en nyt lopulta paria kertaa enempää onnistunut hengaamaan (mukava tyyppi, mutta edelleen hieman hiljainen), lupautui kyyditsemään minut ja tytöt Jopliniin. Lähtö tapahtui lauantai-iltana heti minun luovutettua huoneeni, koska tyttöjen bussi kohti Kaliforniaa lähti jo yöllä puolenyön jälkeen. Itselläni lento lähti vasta 6:30, luonnollisesti pihinä en viitsinyt hommata hotellia muutamaksi tunniksi ja ajattelin pööpöillä lentokentällä yön. Ihana Joplin on pieni kärpäsenpaska keskellä ei mitään, joten luonnollisesti kenttä on suljettu yöllä. Onneksi kohdalle sattui lämmin kesäyö (~25C), eikä kodittoman elämä nyt niin kauheaksi osoittautunut! Tätä kirjoittaessa istun penkillä kentän ulkopuolella kaikenlaisten öttimöttiäisten seurassa. "Voi ei Amerikka ja kaikki hirveät puukko-murhaaja-raiskaajat, jotka pimeällä ryömivät koloistaan", oikeasti minulla ei ole mitään hätää, enemmän pelottaa miten selviän suomeen saapumisesta. Pämähdän räntäsateeseen (vai mitä lie kylmyyttä siellä on luvassa??) kesämiehenä shortseissa, t-paidassa ja ensimmäisistä palamisista ja aavistuksen ruskettuneena, sitähän saa hypotermian ja voi kuolla!?!

Viimeisen yön majoitus


Kai tässä pitää jotain Annista ja Caritasta mainita…

"Todellakin, me ollaan oltu parasta seuraa ikinä" -Carita

Ensinnä, twitter-tili josta mainitsin joskus aikanaan, ei ollut vitsi. Kirjasimme oikeasti hölinöitä sähköiseenmaailmaan kevään edetessä. Lopullinen tulos taisi olla jotain ~70 twiittiä. Jutut ovat lähinnä inside-vitsejä, kielikukkasia ja lausahduksia joiden yhteydessä väsymys, alkoholin lisäys tai poistuminen kehosta ovat mahdollisesti vaikuttaneet mielentilaan ja/tai puhekykyyn. Kaikesta huolimatta ajattelin jakaa muutaman helmen, jotka myös kolmikkomme ulkopuoliset henkilöt saattavat kokea viihdyttäviksi:



Carita ja Anni, kiitos näistä neljästä kuukaudesta ja tämän vaihdon tekemisestä juuri niin sekopäiseksi sähellykseksi kuin se on ollut. Kaikkien asenne tänne tullessa taisi olla, ettei missään nimessä ole tarkoitus hengata suomalaisten kanssa (ainakaan näin paljoa), mutta taisi koko ajalle mahtua hurjat 1-2 päivää joina emme nähneet ollenkaan. Pahoittelut etten olosuhteiden pakosta päässyt viimeiselle ristiretkelle, mutta jos jotain positiivista täytyy hakea, niin itselläni on huomattavasti turvallisempi olo meidän kaikkien puolesta. Luotan vaihtopenkiltä edustusjoukkueeseen nostetun Saaran rauhoittavan menoa, ehkä jopa turvalliselle tasolle. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ainoita adjektiiveja joita tunnun enää osaavan käyttää lainatakseni ihanaa, mutta niin ikävää. Jassoota tasapuolisesti kaikille toivottaen ja Annin itkuisiin viimeisiin sanoihin tämän reissun päättäen:

"Vittuuks seisot siinä, mene!"










perjantai 25. huhtikuuta 2014

Arkansas

Bloggaustahti on hidastunut, tai tarkemmin jäänyt aivan olemattomaksi. Syynä tähän on lähinnä arkeen tottuminen eikä meno ympärille enää juurikaan herätä suurta ihmetyksen aihetta. Normaalin päivän ohjelma on: hetki koulua aamulla, parin tunnin lounas ja hetki lisää koulua. Illat yleensä vierähtävät salilla. Etenkin salilla ravaaminen rupeaa olemaan vähän huolestuttavaa, onhan se nyt vähän noloa kun tylsyyttään joutuu urheilemaan, eikä 300 kiloseks lihominen meinaa taaskaan onnistua. Iltoihin piristystä tuo satunnaiset wallu excursiot ja elokuvissa käyminen. Täällä elokuvat maksavat 3,50 dollaria eli huvi on lähes ilmaista. Halvan hinnan ansiosta on tullut nähtyä suurin osa täällä pyörivistä leffoista aina uskontopropagandasta Arskan teurastusleffoihin.

???


Pientä vaihtelua arkeen toi viikonlopun reissu Springdale, Arkansasiin. Viimein onnistuin karistamaan loputkin tytöt ja matkaan lähdettiin ihan poikaporukalla! En olekkaan tainnut matkustaa ilman minkäänlaista naisedustusta pitkiin aikoihin. Tosissaan kämppikseni Colby halusi esitellä kotikulmiaan minulle ja eräälle toiselle kaverilleen. Arkansas sijaitsee Kansasista etelään, en nyt halua haukkua kämppistä ja hänen perhettään redneckeiksi, mutta valehtelematta aavistuksen eteläisempään kulttuuriin pääsin tutustumaan tällä reissulla. Jo menomatka oli aivan loistava kokemus, parin tunnin ajomatkalla tehtiin kolme pysähdystä; heti Missourin puolelle päästyämme pysähdyimme huoltoasemalla ostamassa alkoholia (Kansasin alkoholilait ovat ylitiukat, Missourissa huoltsikoiden valikoima vastaa Alkoa), Arkansasissa sikariklubilla ja lopuksi vielä kunnon viinakaupassa ostamassa paikallista olutta. Jutut olivat hyvin miehisiä, puheenaiheet olivat tasoa autot, aseet ja random läpän heitto. Minulla oli luultavasti koko matkan tyhmä virne kasvoilla, en voi kuvitella tilannetta jossa olisin pahemmin ulkona elementistäni ja mikäs sen huvittavampaa!

Colbyn entinen koulu


Illalla Colby vei meidät vielä ajelulle ympäri keskustaa. Ensimmäisenä nähtävyytenä, josta Colby oli puhunut jo ties kuinka kauan, oli Walmart, jonka asiakaskunta on vahvasti Meksiko painotteista. Chicagossa tuli vahingossa vierailtua ghetto-Wallussa, vaikkei kontrastiero tällä kertaa ollut ihan yhtä voimakas, eivät Colbyn tarinat olleet yhtään liioiteltuja. Olimme valehtelematta ainoat valkoiset myyjien lisäksi kyseisessä liikkeessä, eikä englantia kuullut puhuttavan ollenkaan. Täytynee seuraavaksi ottaa tavoitteeksi käydä valkoisessa-Wallussa... eiku oho, oon Kansasissa... ei mitään. Seuraavaksi kävimme pyörimässä University of Arkansasin kampuksella, ja ei hyvänen aika millainen peräkylä Pittsburg ja PSU ovat tämän rinnalla (ei kyllä tullut hirveänä yllätyksenä enään tässä vaiheessa, mutta silti). UA:n kampuksella sijaitsi valehtelematta PSU:n pääkampuksen kokoinen parkkihalli, jalkapallostadion joka vetää 71 000 ihmistä (PSU:n 8 343 rinnalla) ja jopa oma kampus-Wallu kaiken muun suorastaan kaupunkitasoisen tarjonnan lisäksi. Ihan järkyttävät propsit Colbylle kunnon kiertoajelusta, itse olen asunut Jyväskylässä koko ikäni enkä kykenisi pitämään puoliksikaan niin kattavaa esitelmää kaupungista ja yliopistosta minkä Colby meille järjesti.



Lauantaina kävimme vierailemassa Colbyn isovanhempien luona Oklahomassa, missä oli paljon muitakin Colbyn sukulaisia grillaamassa ja viettämässä iltaa. Ehkä amerikkalaisin ilta, jonka olen eläissäni kokenut. Ainoa miinus oli, että aseet unohtuivat matkasta, emmekä päässeet ampumaan peltitölkkejä suunnitellusti. Mennessä Colbyn isä varoitteli, että menemme ehkä hieman enemmän maaseudulle. Loppumatka oli kunnon peltotietä enkä voinut olla purskahtamatta nauruun kun tien tukki vapaana juoksenteleva lauma kanoja ja possuja. Ruokatarjoilu ei olisi voinut olla stereotyyppisempi, joten laitetaan lista oikein englanniksi: hot dogs, baked beans, ground beef, chips, mac and cheese, pecan pie, pumpkin pie, three layer chocolade bars ja illan hämärtyessä teimme smoreja. Hyvin maistui allekirjoittaneelle, viikonlopun ruokinnan tuloksena taisin onnistua muutaman kilon karruttamaan! Ehkä pahiten pasmat sai sekaisin eräs Colbyn sukulainen, joka oli ollut Suomessa vaihdossa aikanaan ja osasi yllättävän paljon suomea hyvällä aksentilla. En ollut ollenkaan asennoitunut kuulemaan, saatikka puhumaan suomea tällä reissulla. Hänen käyttämät suomenkieliset sanat normaalissa puheessa sekoittivat minut aivan täysin. En tiedä tekikö hän tämän minun iloksi vai vaan sekoittaakseen, mutta hirveitä jäätymisiä kun aivot eivät osaa päättää kuuluuko vastata suomeksi vai englanniksi.

Kirkko


Sunnuntaiaamuna Colbyn isä halusi lähteä pääsiäiskirkkoon. Toki meille vieraille tarjottiin mahdollisuutta jäädä nukkumaan, mutta heidän kirkko sattuu olemaan niin sanottu megachurch, joten todellakin heräsin aamulla kahdeksalta päästäkseni kokemaan tämän! En ole mitenkään uskonnollinen ihminen, mutta nyt oli kyllä sen tason meno, että olin täysin myyty. Koko tapahtuma oli loppuun asti mietitty ja muistutti enemmän jotain Vegasin showta kuin kirkollista toimitusta. Heti sisään tullessa jokaisella ovella oli kauniit tytöt tervehtimässä hymyillen ja kyselemässä kuulumisia. Puisista kirkonpenkeistä ei ollut tietoakaan vaan kaikille 4000-5000 ihmiselle oli mukavat elokuvateatteritasoiset penkit. Itse toimitus alkoi puolen tunnin konsertilla, eikä nyt ollut kyse mistään papin hoilaamista virsistä, vaan oikeasti ihmiset jotka osasivat laulaa ja soittaa vetivät Disney-tasoisen musikaalin. Olin todella vaikuttunut kuinka pilkulleen pastorin puheet oli mietitty ja kuinka täydellisesti hän koko shown veti. Tähän kun vielä lisätään kolmelle screenille heijastettu suorana leikattu ja ohjattu video tästä toimituksesta niin huhhuh. Laatu oli parempaa kuin monessa suorassa tv-ohjelmassa, teatterista puhumattakaan. Jos puheet olisivat hieman maanläheisempiä, voisin ihan mielelläni käydä sunnuntaisin pyörähtämässä tällaisessa spektaakkelissa. Toki toimituksen pyhyyttä saattaa hieman syödä fakta, että kyseinen pastori omistaa helikopterin ja tulee töihin 250 000 dollarin autolla. Nyt kun tarkemmin miettii, niin sitähän voisi pystyttää oman uskonlahkon, kiinnostuneita?


sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Spring Break

Kun mainitsee spring breakin, luultavasti mieleen tulee elokuvien yliromantisoima viikon biletys rannalla. Koska kukaan kolmikostamme ei ole oikein rantaihminen (toki viihdyn rannalla, mutta ensimmäisen päivän palamisen jälkeen siitä katoaa jokin viehätys) päätimme suunnata täysin päinvastaiseen suuntaan kohti pohjoista. Aikaisemmilla matkoilla on tullut testattua kuinka pitkälle sitä oikeasti on mahdollista autolla matkustaa ja 10 tunnin ajo Chicagoon vaikutti suorastaan helpolta. Vaikka olen useamman kerran kulkenut Chicagon kautta, on itse kaupunki jäänyt kokonaan näkemättä. Kaupunki jo itsessään kiehtoi, mutta onni oli matkassa ja Patrikin päivä sattui osumaan lomamme alkajaisviikonlopulle. Joskus aikoinaan etenkin Irlantilaiset muuttivat Chicagoon ja huhujen mukaa vielä nykyäänkin Patrikin päivää juhlitaan jopa villimmin Chicagossa kuin Irlannissa. Matkaa suunnitellessa luonnollinen jatkumo Chicago viikonlopulle oli jatkaa matkaa Kanadaan. "Kerta ollaan niin pohjosessa, ni eihän siitä oo edes pitkä matka Kanadaan?" Lopuksi tarkoitus oli palata läheisten suurkaupunkien kautta takaisin kotiin...

Perjantai oli varattu pelkästään Chicagoon ajamiseen. Lähdön kanssa emme pitäneet mitään kiirettä, lisäksi edellisen illan riennot toivat oman hidastuskertoimen toimintaan. Lähtemään pääsimme muutaman tunnin suunniteltua myöhemmin, syystä xy passasin suosiolla ensimmäisen ajovuoron elävienkirjoihin palatakseni. Heti alkumatkasta Anni pääsi esittelemään minkä takia minä joudun yleensä olemaan kuskina:
Anni: "Ketä miun pitää väistää?
Anni: "Ei vittu, MIE MEEN NYTTE!"
Carita: "Vittu pelottaa sun kyydissä."
Anni: "No pelottaa itteeki!"
Ensimmäisen mäkki pysähdyksen yhteydessä vaihdoimme kuskia, enkä tämän jälkeen ratista onnistunut luopumaan.












Lauantaiaamuna heräsimme ajoissa ja suuntasimme aamiaiselle huikeiden 5-6 tunnin yöunien voimalla. Pyysimme hotellin respaa tilaamaan meille taksin tunnin päähän. Täti totesi, että jos haluamme ennen ruuhkia keskustaan, kannattaa meidän lähteä välittömästi ja ilmoitti taksin olevan pihassa kymmenen minuutin kuluttua. Tytöt nappasivat sotamaalit mukaan ja suuntasimme kohti keskustaa. Suunniteltua aikaisemman lähdön ansiosta olimme keskustassa hyvissä ajoin. Hyvän selvitystyön ansiosta meillä ei ollut mitään hajua minne mennä. Joen onnistuimme löytämään, mutta kuinka sen värjäys käytännössä toimisi oli täysi arvoitus meille. Massoja seurattuamme jäimme satunnaiselle sillalle, jolla tönötimme kylmässä toista tuntia. Lopulta päätimme siirtyä pari siltaa edemmäs ja johan rupesi värissä huomaamaan eroa! Omasta mielestä ehkä maailman siistein asia ikinä, en tiedä innostuivatko tytöt yhtä paljon, mutta saatuani about 200 kuvaa pelkästä joesta lähdimme vihdoin etsimään paraatia. Aikamme massoja seurattua ymmärsimme minkä takia kaupunkiin kannatti tulla ajoissa - jotta saisi hyvät paikat paraatiin. Kyynärpäätaktiikalla onnistuimme pääsemään riittävän lähelle nähdäksemme suunnilleen jotain. Joen värjäys oli kaikkea mitä toivoin ja enemmän (se muuttu vihreeks!!!! halvat huvit on joo), paraati taas oli pienoinen pettymys. Joitain soittokuntia yms. mielenkiintoisia ryhmittymiä oli, mutta paljon oli myös aivan tavallisia ihmisiä kävelemässä ja vilkuttamassa. Aika laimeeta.





Täydet propsit paikallisille ja turisteille meiningistä. Yleensä olen tottunut Amerikassa hieman pidättyväisempään julkiseen humaltumiseen, mutta nyt meno oli kuin vappuna Suomessa. Harvalla oli oluttölkki kädessä, mutta kaikilla oli taktinen kahvimuki tai vastaava juoma-astia mukana. Ihmisiä ympäripäissään, ja jopa sammumispisteessä olevia sankareita näkyi enenevässä määrin puolenpäivän jälkeen. Lounaalle päästessä meidän tunnelmat rupesi olemaan jo aavistuksen väsyneet aikaisen herätyksen ja koko päivän kylmyydessä kävelemisen jäljiltä. Hieman väkisin väänsimme itsemme irkkupubin jonoon ja päätimme juoda edes ne pakolliset yhdet Guinnesit. Maagisen kolmen juoman jälkeen ilta pääsikin käyntiin ja huhhei. Mitään en vaihtaisi, mutta jos uudelleen pitäisi lähteä, saattaisin jättää väliin, sen verran rankkaa touhua tuo valvominen. Pelkona oli vihreästä joesta herääminen, kauas ei jääty, mutta loppu hyvin kaikki hyvin! Seuraavaan päivän kierros nähtävyyksille meni vähän suorittamiseksi, mutta voipahan sanoa nähneensä ne tärkeimmät.





Chicagon jälkeen kohteena oli Detroit. Aluksi minua hieman arvelutti kohteen järkevyys, mutta olin myyty kämppiksen kertoessa apokalyptisestä menosta tässä konkurssinpartaalla olevassa autoteollisuuden luvatussa kaupungissa. Lopulta kaupunki osoittautui aika laimeaksi. Kukaan ei mainostanut Detroittia hyvänä turistikohteena, mutta emme edes onnistuneet bongaamaan palavia taloja, ryöstöjä tai zombeja. Pienoisen pettymyksen innoittamana rupesimme miettimään loppumatkan järkevyyttä. Onko kaupungeissa kuten Pittsburgh, Columbus ja St. Louis mitään nähtävää? Varmaan on, mutta idässä on enemmän! "Mitä Torontosta ajaa Bostoniin?" "Vaan yhdeksän tuntia? Me mennään sinne!"




Matkalla Bostoniin teimme pikavisiitin Torontoon ja luonnollisesti Niagaran putouksille. Kaikki olivat onneksi muistaneet passit ym. dokumentit, eivätkä rajanylitykset tuottaneet ongelmia. Bostoniin tutustuimme oikein urakalla ja käveltyä taisi tulla toistakymmentä kilometriä. Matka olisi saattanut olla hieman lyhyempi, jos olisimme vaivautuneet tarkistamaan Freedom Trailin alkukohdan hieman tarkemmin. Toisaalta kaunis kaupunki, hyvä ilma ja mukavaa seuraa niin mitäs sen parempaakaan tekemistä meillä olisi ollut!



Bostonkakkua Bostonissa!


Puheissa oli jopa NYCissä pyörähtäminen, mutta ajanpuutteen takia päätimme kiitää ison omenan ohi ja suunnata pikavisiitille Washingtoniin. Matkalla verenpainetta oli omiaan nostamaan navigaattorin päätös ajattaa meidät kohti nykin keskustaa aina Broadwaylle saakka. Tässä vaiheessa rupesi olemaan kaikenmaailman liikennejärjestelyt nähty, 15 kaistaisista motareista suurkaupunkeihin ruuhka-aikana, mutta kaikesta huolimatta kaikki kauhutarinat nykin liikenteestä saivat hien otsalle. Onneksi reittimme jäi useamman mailin päähän Manhattanista, eikä liikennejärjestelyt tai ruuhkat olleet mitään ennennäkemätöntä.




Washingtonissa nähtävyydet valaistaan näyttävästi illan hämärtyessä, joten päätimme kiertää ne hieman normaalista poiketen illalla. Tavarat hotelliin jätettyämme suuntasimme keskustaan. Tämän matkan ehdoton teema oli heikko suunnittelu ja parkkipaikan löytäminen pimeässä otti aikansa. Lopulta onnistuimme löytämään vapaanpaikan tienvarresta aivan Lincolnin muistomerkin vierestä. Aikamme nähtävyyksiä tuijoteltuamme päätimme siirtyä autolla katsomaan Capitolia vain löytääksemme 250 dollarin parkkisakon. Pimeässä ja yli 8 tuntia autossa istuneina emme olleet tietenkään huomanneet invapaikkaa, huoh. Yksi kriteeri miksi Washington valittiin nykin yli, oli tönöjen tuijottamisen ilmaisuus, joka sopi hyvin budjetillemme. No, toivotaan, että nykin sakot olisi olleet vielä suuremmat tai jotain muuta lohduttavaa.




Valitsimme hotellit neljällä kriteerillä: halpa, ilmainen parkkeeraus, wifi ja aamupala. Matkamme hotellit eivät olleet mitään viiden tähden luksuslukaaleja, mutta kyllä niissä aina yön tai pari kykeni viettämään. Viimeinen pysähdyksemme St. Louisissa toi ihanan poikkeuksen hyviin kokemuksiin halppismajoittumisesta. Kaikki voi kuvitella mahdollisimman stereotyyppisen motellin jenkkileffoista, jossa asuu lähinnä prostituoituja ja huumediilereitä, poliisille löytyy vakituinen parkkipaikka ja luultavasti vähintään kahdessa ovessa on poliisin eristysteipit. Hotellimme oli jotakuinkin tällainen. Valehtelematta olin yllättynyt herätessäni aseen laukauksen sijaan naapurin herätyskelloon (kello aloitti hälyttämisen aikaisin aamulla ja jatkoi sitä vielä meidän poistuessa hotellista). Aamupalaa kysellessä vastaus oli, että tarjolla on ainoastaan kahvia... tosin keitin on juuri nyt rikki, joten myöskään kahvia ei ole. Onneksi hotellissa ei tarvinnut viettää yötä pidempään ja pääsimme viimeisen shoppailupysähdyksen siivittämänä kohti kotia.

Laatu hotelli kun 911-puhelut on kielletty.


Matkaa tuli siis tehtyä abaattiarallaa 3900 mailia (6 276km), vierailimme 14 eri osavaltiossa ja kahdessa eri maassa. Autossa istuimme lähes kolme vuorokautta. Ensimmäiset valitukset tylsyydestä autossa taisi tulla toiseksi viimeisenä päivänä. En tiedä missä kuplassa tytöt ovat eläneet, mutta jo on ihme kun näin pitkällä matkalla he tajusivat turvautua kännykkäpeleihin vasta viimeisten päivien aikana. Matkan viihteestä vastasi vähintäänkin levottomat jutut joiden taustamusiikiksi onnistuimme räpeltämään puhelimemme kiinni auton stereoihin. Radiohitteihin ja kaikkien omiin musiikkeihin kyllästyttyämme siirryimme hitteihin lapsuudestamme, taisimme aika monen vuosikymmenen pop ja rock hitit onnistua käymään läpi. Lopulta koko matkan viimeisen tunnin sisällä kaikki muu musiikki rupesi olemaan liian monesti kuultu ja päädyimme laulamaan suvivirttä poikakuoron säestämänä. Matkan viimeiset hetket meni Finlandia hymnin tahtiin auringonlaskuun ajaessa.

Rahat, kunto ja terveys menivät, mutta kai jotain matkasta jäi käteenkin?
- Amerikkalaiset liikennemerkit, liikennejärjestelyt ja meidän navigaattori rupeaa vähitellen vaikuttamaan jossain määrin loogisilta
- Opin taskuparkkeeraamaan (mikäs sen parempi paikka harjoitella kuin Chicagon keskusta)
- Osaan sanat koko Cheekin tuotantoon

Reittimme eksymiset ja satunnaiset pööpöilyt poistettuna.

Kartsan keinot Chicagon kylmyydestä selviytymiseen.

Kaikkiin baareihin rupesi olemaan reiluhkot jonot jo iltapäivällä.

Hotellista löytyi Kahvi nimistä kahvia.

Torontossa iski kauhea koti-ikävä, joten päätimme käydä Ikeassa syömässä.